»Ensimäistä.» Niinkuin pala olisi tarttunut Olavin kurkkuun.
»Kaadatteko lisää?» ehätti hän kiireisesti.
»Mjuka tjänare!» Lasit kilahtivat.
»Onkos teillä paperossia mukana?»
Molemmat sytyttivät tupakan. Tyttö nojausi rennosti taaksepäin, kohottaen toisen jalkansa toiselle polvelleen ja puhallellen savukiehkuroita ilmaan.
»Eikös tämä ole erinomainen laitos?» puheli hän nauraen. »Yleinen hospitaali—kruunu pöllö vaan ei älyä antaa edes ilmaisia huoneita! Te tulette tänne sairaina ja totisina ja levottomina, ja kaikki te lähdette täältä terveinä ja tyytyväisinä. Eikös vain?»
»Kyllä kai…»
»Niin, hitto soi, lähdettekin! Ja mitenkäs te muuten tulisitte aikaankaan? Kuolisitte kuin kiiskit kuivalla maalla! Ja kuitenkin me olemme muka muita huonommat. Jes sentään niitä familjin naisia! Tuostakin kulkee joka päivä ohi muuan asessorinrouva—ylhäinen, ylpeä kuin viirikukko, ja ukko——
»Puhukaa jotain hauskempaa!» huusi Olavi ja hänen täytyi taasen huuhtaista sherryllä alas sitä, mikä alkoi uudelleen kohota.
»Hauskempaa? Kippis!—Joo, joo; hauskaahan teille olla pitää. Laulankos minä vai vihellän? Pidättekös te laulusta?»
»Kyllä, kun ette vaan rivoa laula.»