Mutta väsynyt mies yhä seisoi sen tunteen kivettämänä, joka oli hänet juuri oven takana vallannut.
»Astu—olet jo kyllin viipynyt!»
Ja väsynyt mies tarttui kamarin avaimeen, mutta tunsi itsensä kuin pieneksi lapseksi, joka kyllä yltää avaimeen, vaan ei vielä jaksa kiertää lukkoa auki.
»Kalakala!» helähti avain hermostuneesti reijässään hänen vapisevan kätensä alla.
Silloin hänen täytyi kiertää, kiertää ja astua sisään.
Niinkuin hän olisi astunut kirkkoon. Juhlallinen hiljaisuus istui tuoleilla ja harras odottavaisuus lepäsi ikkunanlaudoilla—aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana astui ensi kertaa temppeliin.
Ja hänen silmänsä kääntyivät nyt, niinkuin silloinkin, ensiksi perälle. Ja häntä kohtasi tavallaan samanlainen näkykin—samanlainen ja kuitenkin niin erilainen. Se silloinen oli nuori mies, joka ojensi kätensä lapsia kohti; täällä lepäsi vanha, taudin kuihduttama vaimo—mutta kummankin kasvoilla asui suuri lempeys.
Vanhan vaimon silmät välkähtivät niinkuin hän olisi nähnyt ihmenäyn, ja siristyivät niinkuin hän olisi epäillyt väärin nähneensä, ja kirkastuivat niinkuin hän olisi uskonut ihmeen tapahtuneen. Tutiseva pää kohoutui ja heikko ruumis nousi kuin jousen ponnistamana istualleen, suu avautui ja kuihtuneet huulet liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut—ainoastaan laiha, vapiseva käsi ojentui sitä kohti, joka ovipielessä seisoi.
Ja se, joka seisoi, lähti liikkeelle ja saapui vuoteen ääreen. Ja vanha vaimo ja väsynyt mies tarttuivat toistensa käsiin ja puristivat niitä, ja katsoivat toisiaan silmiin ja tärisivät liikutuksesta, voimatta sanaakaan sanoa.
Vanhan vaimon silmiin hersyivät hiljaiset vedet, kurttuisille kasvoille levisi ikäänkuin ilta-aurinko syyslehdon rintaan, ja ohuilla, kuihtuneilla huulilla kiistelivät hymy ja itku, tietämättä kumpi oli voitolla.