»Sinä tulit», sanoi vihdoin vanha väräjävällä äänellä. »Minä tiesin että sinä kerran tulisit … ja olen iloinen että sinä juuri nyt tulit…»
Ja vanha vaimo vaipui väsyneesti takaisin päänaluselleen ja mies vaipui vuoteen vieressä olevalle tuolille—molemmat pitivät yhä toistensa käsistä.
Vanha vaimo lepäsi kyljellään poikaan päin kääntyneenä ja katseli häntä lempein silmin.
Mutta sitte hänen silmiinsä kohosi kuin avoin, vuosikausia odottanut kysymys.
»No, poikani…?» sanoi hän miltei kuiskaten.
Mutta poika ei voinut mitään vastata.
»Katsotko minua silmiin, Olavi?» pyysi vanha.
Ja se, joka vuoteen vieressä istui, nosti suuret, tummat silmänsä, joissa kuvastui väsymys ja jähmettynyt tuska—nosti, mutta laski ne taasen pian.
Hymy katosi vanhan kasvoilta. Ja hän katseli pitkään ja tutkivasti—terävää leukaa, laihoja poskia, raukeita silmänalusia, veretöntä otsaa, hiustenlahdekkeita, tukkaa … kaikkea.
»Ehkä se kaikki on ollut tarpeen», sanoi hän tuokion päästä—ei niinkuin pojalle, vaan niinkuin jonkun kolmannen kanssa neuvotellen…»Ja koska hän kaiken tavaransa tuhlannut oli, niin hän sanoi: minä nousen ja…»