Ääni katkesi ja Olavi näki vilahdukselta kuinka ryppyinen leuka tutisi liikutuksesta.
Silloin hänen omassa sisässään tuntui luhistuvan se kylmä ja jähmettynyt, joka oli häntä siihen saakka pystyssä pitänyt—hän lysähti polvilleen vuoteen viereen ja upotti nyyhkyttävät kasvonsa sairaan peitteeseen.
Niinkuin olisi oltu kirkossa ja nyt päästy siihen kohtaan, jossa kukin vaipuu omiin hiljaisiin rukouksiinsa.
* * * * *
Vanha vaimo lepäsi vuoteellaan ja hänen kasvoillaan asui sama surunvoittoinen lempeys, joka oli niillä jo vuosikausia asunut ja kaikista taudin karkotusyrityksistä huolimatta yhä vieläkin sen asuntonsa pitänyt.
Mutta tänään oli lempeyden poimujen lomissa alkanut hiipiä levottomuuden etuvartijoita ja otsalla oli näyttäytynyt tuskan kimaltelevia partiojoukkoja.
»Oletko tänään sairaampi, äiti?» kysyi vuoteen vieressä istuva Olavi, pyyhkien hikeä sairaan otsalta.
»En, en ensinkään. Minä vaan kutsuin teidät tänne sanoakseni jotakin—mutta nyt en tiedäkkään vaikka olisi parempi olla sanomatta.»
Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa:
»Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on aina hyvää.»