»Niin, tarkotus—kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja sellainen on nyt tämä minunkin kohtani. Minä olen elättänyt vuosikausia sitä ajatusta itsessäni, että minä sen teille sanon ennenkun ummistan silmäni. Ja se on ollut minulle suuri lohdutus minun elämäni koettelemuksissa—mutta nyt, kun minun vihdoinkin pitäisi sanoa…»
Sairaan rinta kohoili kiivaasti ja joukko hikipisaroita pusertausi taasen otsalle.
»Oi, älä ajattele nyt niin kovin sitä asiaa», pyysi Olavi, kuivaten jälleen hänen otsaansa. »Kyllä se vielä selviää.»
»Kyllä … ja oikeastaan minä olenkin jo itse asiasta selvillä. Sillä jos minä sen jättäisin, niin minä pettäisin oman itseni ja teidät ja koko entisen uskoni ja toivoni—se alkuunpääsy vaan on niin vaikeata… Tulisitkohan sinäkin, Heikki, tänne lähemmäksi, niin minun olisi helpompi puhua?»
Vanhempi veli, joka oli tullut suoraan pellolta savisine kyntösaappaineen ja istuutunut ovipuoleen, siirsi tuolinsa hitaasti vuoteen ääreen.
Sairas makasi jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja ikäänkuin yhä vielä neuvoa kysellen. Sitte hän katsoi poikiinsa pitkään ja hartaasti.
»Minä en ole tahtonut kajota sanallakaan teidän välillänne kohta tapahtuvaan perinnönjakoon», sanoi sairas vihdoin, »sillä tiedän että te niistä asioista kyllä keskenänne sovitte. Mutta tässä talossa on yksi kappale, jonka tahtoisin erottaa muiden perujen joukosta ja jo eläessäni antaa sen teille omin käsin.»
Sairas huoahti syvään ja vaikeni—niinkuin hänen olisi pitänyt välillä levähtää. Pojat katsoivat henkeäpidättävä odotus kasvoillaan.
»Se ei ole mikään kallisarvoinen kapine, mutta siihen liittyy eräs tapaus ja eräs ajatus, joiden vuoksi se on minun silmissäni muuttunut niin tärkeäksi ja merkilliseksi.—Se on tuo kaappi tuossa!»
Pojat katsahtivat tuttuun kaksiosaiseen kaappiin—kaappiin ja sitte äitiin.