»Te näytätte hämmästyneiltä … kunhan minä nyt vaan osaisin sanoa sanottavani sillätavalla, kuin minä tahtoisin.»
Hän katsahti vaijeten ylöspäin, ikäänkuin voimaa pyytäen. Kääntyi sitte, omituinen kimallus silmissään, poikiinsa ja puheli miltei kuiskaten—niinkuin kummitusjuttua kertoen:
»Siitä on jo pitkä aika. Tässä samassa kamarissa ja tällä samalla paikalla makasi silloin eräs vaimo, joka oli neljää päivää aikaisemmin synnyttänyt terveen poikalapsen. Vaimo oli aina ollut hellä ja nöyrä ja uskollinen miehelleen, ja koettanut kaikessa täyttää hänen tahtonsa. Ja hän oli ollut onnellinenkin, hyvin onnellinen. Mutta jo ennen lapsen syntymistä oli salainen epäluulo alkanut kalvaa hänen mieltänsä. Ja kun hän nyt lepäsi viidettä yötä vastasyntyneen vieressä, pienen lampun palaessa tuossa alakaapin kulmalla, niin hänen sydämentuskansa kohosi niin suureksi, että hän nousi ylös ja meni tupaan, tullakseen vakuutetuksi että hänen epäluulonsa oli väärä…»
Sairas käänsi päänsä seinäänpäin, salatakseen niitä kahta kyyneltä, jotka olivat hiipineet varkain hänen silmänurkkiinsa.
»Mutta kun hän ei löytänytkään tuvasta sitä, jota etsi, niin hän, vaikka olikin lapsivuoteessa oleva, meni tuskansa vetämänä puolipukeissa ja avojaloin routaisen pihan poikki saunakamariin. Siihen aikaan poltettiin vielä viinaa, ja siellä saunakamarissakin poltettiin paraillaan. Vaimo avasi hiljaa oven ja näki takassa palavan tulen loimotuksessa kuinka peitteen alla vuoteessa makasi viinanpolttaja-nainen—hän oli vielä nuori ihminen—ja se, jonka tähden vaimo oli sydänyönä lapsivuoteesta noussut. Ja sinä hetkenä hänen sydämensä kuoli. Hän olisi tahtonut parkaista, mutta kurkusta pusertui ainoastaan kähisevää henkeä, ja hän läksi takaisin, peläten joka askeleella polviensa pettävän…»
Sairaan rinnankäynti seisahtui ja hänen ruumiinsa värähti niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista—kuuntelijat istuivat kivettyneinä.
»Mitenkä hän kamariinsa tuli», jatkoi sairas, »sitä hän ei myöhemmin itsekkään tietänyt, hän vaan istui vuoteen laidalla lapsensa vieressä ja paineli rintaansa, jonka pelkäsi halkeevan. Silloin kuului eteisessä kiivaita askeleita. Kului hetki, ja ne jo riensivät välikamarin läpi, ovi avautui ja sen aukeamasta tunkeusi sisään sanaton pedon murina, joka sai vaimon sydämen seisahtumaan. Kynnyksen yli astui mies, jonka silmissä näytti läikkyvän punaista verta, kun hän lävisti katseellaan vuoteessa istuvan tyrmistyneen vaimon. Kuului kauhea kirous ja sitä seurasi kamala karjahdus—molemmin käsin nostettu kirves kohosi miehen pään yli. Sen takana kuuli vaimo sisarensa kiljahduksen ja näki kaksi kättä haparoivan kirveenvartta kohti. Kirves irtautui kädestä, terä välähti lampun himmeässä valossa, vaimo heittäytyi selälleen—mitä sitte tapahtui, sitä hän ei enää tiennyt…»
Niinkuin kirves olisi juuri nyt välähtänyt ja iskenyt kaikkiin kolmeen. Äiti ummisti silmänsä, Olavi värisi kauttaaltaan, toinen poika lyyhistyi tuoliinsa tylsä kauhu kasvoillaan.
»Kun vaimo sitte tointui», jatkoi sairas vapisevalla äänellä, »istui mies tuolilla, pää käsien varassa, kasvot sinisinä ja silmät verestävinä—istui ja tärisi, niinkuin ankara vilutaudin puuska olisi kulkenut lakkaamatta hänen lävitsensä. Kirves oli lentänyt muutamia tuumia vaimon ja lapsen yläpuolelta ja iskeytynyt taempana olevaan kaappiin—se oli tuolla samalla paikalla kuin se nytkin on…»
Sairas huokasi syvään, niinkuin huokaistaan jännittävässä kertomuksessa, kun uhkaava vaara saa äkkiä onnellisen käänteen.