»Ja nyt minä tahtoisin antaa teille perintöni», puhui sairas tyynemmällä äänellä. »Siihen liittyy paljo ajatuksia, toivomuksia ja rukouksia, oikeastaan koko minun elämäni raskain ja rakkain. Enkä minä ole ainoa, joka olen sellaisia haavoja kantanut. Niitä on monia, vaikka maailma ei niistä tiedä, sillä vaimo voipi kärsiä suuria kärsimyksiä niitä kenellekään ilmottamatta. Ja olen kuullut myöhemmin että näiden seinien sisällä on jo ennen minuakin samanlaisia huokauksia huokailtu… Jospa minä voisin olla viimeinen tässä suvussa! Siksi olen tahtonut antaa teille tällaisen perinnön, toiselle ylä- ja toiselle alaosan—nuo, joissa on muistuttajat. Katsokaa niitä usein ja kertokaa niihin liittyvä muisto joskus lapsillenne. Ja kulkekoot ne sukuperintönä polvesta polveen—muistoineen, toivomuksineen ja rukouksineen, nimet vain unohdettakoon!»
Kaikki kolme katsahtivat syvän liikutuksen valtaamina korkeaan, kattoon saakka ulottuvaan kaappiin, joka näytti ikäänkuin kasvaneen ja seisovan kuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.
Sairas kallistausi, levoton jännitys kasvoillaan, poikiensa puoleen:
»Tahdotteko ottaa tämän perinnön?» kysyi hän kiinteällä, odottavalla äänellä. »Kaikkinensa, mitä siihen liittyy…?»
Olavi painoi kosteat kasvonsa kiihkeästi sairaan laihoihin käsiin—se oli hänen vastauksensa. Vanhempi veli istui hievahtamatta, niinkuin hän oli koko ajan istunut, silmät räpähtelivät ja kasvot nytkähtelivät itkun väänteissä. Äiti luki vastauksen hänen sumeasta silmästään, joka katsahti kunnioittaen äitiin.
»Olen iloinen että kaikki on nyt ohitse», sanoi vanha keventyneellä äänellä. »Vain yksi lisäys tuohon perintöönne … minun siunaukseni!»
Hänen kasvoilleen levisi sama suuri lempeys, joka oli niillä vuosikausia asunut. Ja se vallotti ne kokonaan—hän katseli hellä loiste silmissään kauvan poikiaan.
»Olavi!» sanoi hän tuokion kuluttua, ikäänkuin havauttaakseen nuoremman poikansa mietteistään. »Se tapahtui siihen aikaan, kun sinä synnyit…»
Vanhempi veli katsahti kummastuneena äitiinsä, sillä hän ei ymmärtänyt miksi äiti selitti semmoista, jonka he olivat jo aikoja sitte sanomatta käsittäneet.
Mutta Olavi kohotti äkkiä päänsä, niinkuin hän olisi kuullut suuren, hämmästyttävän uutisen. Sillä väre äidin äänessä sanoi mitä hän tarkotti, ja ilme hänen silmissään valaisi sinä hetkenä kaikki, niinkuin aurinko valaisee äkkiä pimeän loukon.