Ja Olavi katsahti äitiinsä kysyvin, avartunein silmin, ikäänkuin ajatukselleen vastausta odottaen.
Äiti nyökäytti tuskin huomattavasti päätään:
»Sitä minä olen monesti ajatellut näinä viimeisinä surun vuosina.»
Olavista tuntui niinkuin myrskytuuli olisi äkkiä kaatanut tiheän korven, niin että hän nyt näki yhdellä silmäyksellä sen paljastuneen sydämen, rotkot, sammaloituneet suolammet ja salaiset hetteensilmät.
»Niin, niin … kuka sen kaiken ymmärtää», lisäsi sairas melkein Olavin korvaan.—»Mutta menkää nyt askareihinne, minä olen väsynyt ja haluan olla yksinäni.»
* * * * *
Pojat nousivat ja läksivät. Oven luota he vielä kerran katsahtivat äitiinsä, mutta tämä ei enää heitä huomannut, vaan makasi selällään, kädet rinnoille ristiin liitettyinä, ja katseli rauha kasvoillaan vanhaa kaappia, joka seisoi seinävieressä niinkuin suuri sukuristi miespolvien yhteisellä hautakummulla.
22. OMA TUPA
Hautajaiset olivat ohitse…
Veljekset istuivat vakavina ja harvasanaisina välikamarissa, kumpikin tuolillaan ikkunan luona.