Kun päivällisaika joutui, lepäsi hänen ympärillään jo kokonainen hirsikaski.
»No, miltäs tuntuu?» kysäsivät puut, katsellen kuinka hän takki hartioillaan söi kiireisesti kuivaa päivällistään.
»Eipä hullummaltakaan—hyvää minä tästä toivon!» vastasi Olavi.
Taas välähteli kirves, taas ruskivat oksat ja tanner jymisi.
»Onpas tuossa paha mutka», puheli Olavi.—»Vaan sijansa se sekin saa, kelpaa hyvin ikkunain välipaloiksi.»
»Niin niin, itse sinä sen paraiten tiedät», sanoivat puut. »Vaan montakos niitä ikkunoita oikein tulee, ja montako huonetta—siitä sinä et ole vielä mitään virkkanut?»
»Kaksi huonetta vain, tupa ja kamari, mutta suuria molemmat», selitti Olavi. Ja hän kertoi kaikki tuumansa, ikkunat ja ovet, uunien sijan ja kuistin satulakattoineen—aivan kaikki niinkuin hän oli ajatellut.
»Vai niin… Mutta minnekkäs sinä sen talosi aijot sijottaa?» kysyivät taasen puut.
»Sille pienelle kummulle Isonsuon rantaan—niin minä olen ajatellut.»
»Isonsuon rantaan!» huudahtivat puut ja katsoivat ihmetellen toisiinsa ja Olaviin. Mutta sitte niiden kasvoille levisi voitokas ilo.