»Terve!» huusivat he yhteen ääneen. »Terve, ja menestys salvakoon seinäsi ja onni kaartukoon niiden yli katoksi—että vielä löytyy joku, joka uskaltaa metsässä elämänsä alottaa.»
»Sitä minä itsekkin toivon, sitä enkä mitään muuta.»
»Mutta eivätkös ne sano sinua hulluksi—ihmiset?»
»Eipä ne tiedä minua miksikään mainita, kun ne eivät vielä tiedä koko näistä minun tuumistani mitään, vastasi Olavi.
»Parasta onkin!» sanoivat puut. Sitte he alkoivat keskustella Isostasuosta, ja suurista viemäreistä ja mullan laadusta suon rantamalla, ja kaikista Olavin suunnitelmista.
Kirves yhä heilui ja lastut lentelivät, metsä raikui ja pakina jatkui. Ja sen kera vierähti päivä iltaan niin nopeasti, että Olavi aivan hämmästyi, kun huomasi alkavan jo hämärtää.
»No, mitenkäs se nyt kuuluu se päätös…?» kysäsivät puut odottaen.
Olavi ponnahteli rungolta rungolle ja luki puut, sai niitä neljäänkymmeneen—ja hymyili.
»Niin, että vielä minä ainakin huomenna tulen!» vastasi hän reippain mielin.
»Ja kun sinä tulet huomenna, niin sinä tulet aina», sanoivat puut.
»Näkemään asti!»