Olavi asteli iloisesti vihellellen kotiinsa päin. Hänestä tuntui niinkuin se mökkinsä olisi jo miltei valmiina hänen sisässään, nurkat salvettuna ja kattotuolit paikoillaan. Ja se oli niin suuri, että se täytti ja pingotti häntä, ja niin vankka kuin se olisi ollut uusi luisto, joka oli tänään hänen sisäänsä kasvanut.
23. YHTYVIÄ POLKUJA
Hirvijoen Kylänpäässä 28.9.1897.
Kyllikki!
Sinä varmaan hämmästyt saadessasi näin monen vuoden päästä minulta vihdoinkin kirjeen. Vihdoinkin, sillä en tiedä enää tarkoin edes osotettasi—oletko vielä »Kyllikki», vaiko mahdollisesti jo joku »se ja se» jota minä en tunne. Olen taas liian ylpeä tiedustaakseni mitään Sinua koskevaa keneltäkään muulta kuin itseltäsi.
Ja sitte asiaan! En ole päässyt Sinusta koskaan aivan täydelleen irti, en tahtomallanikaan. Olen koettanut sinut unohtaa, repiä jokainoan piirteesi sielustani, mutta Sinä olet siitä huolimatta kulkenut minun jälessäni kylästä kylään ja vuodesta vuoteen, ja nyt viime aikoina Sinä olet alkanut lakkaamatta väikkyä minun silmieni edessä. Onko se ollut Sinun ystävänajatuksesi, joka on sillälailla minua seurannut, vai onko se ollut minun paha omatuntoni, vaiko minun se ihmiseni, joka on Sinua kaivannut ja lakkaamatta hiljaisuudessa Sinun perääsi huutanut, vaikka minä olen koettanut väkivaltaisella kädellä sen suun tukkia?
Sitä en tiedä. Tiedän vaan että minä olen nyt koskeni laskenut ja kulkuni kulkenut ja asettunut kotipuoleeni. Tunnustan suoraan että olin väsynyt ja masentunut, revitty ja raadeltu, kun palasin kotiin—nähdäkseni viimeisen kerran äitini ja saattaakseni hänet hautaan. Enkä voi sanoa nytkään olevani paljoa parempi, jonkun verran sentään. Tunnen sisässäni jotakin, joka kasvaa ja ponnistelee, jotakin josta voin toivoa. Ja se on jo jotain sekin!
Rakennan paraikaa itselleni mökkiä, ja siihen liittyy vähän muitakin tuumia. Yhtä kuitenkin näissä puuhissani kaipaan, ja se kaipuu käy päivä päivältä yhä huutavammaksi—ystävää ja toveria, jota voisin kunnioittaa ja johon voisin täydellisesti luottaa, ei toveria onnea jakamaan, vaan toveria kärsimään ja ponnistelemaan.
Et voi arvata, Kyllikki, kuinka paljo minä olen näinä viimeisinä aikoina sydämeni syvyydessä kärsinyt, epäillyt ja hapuillut. Onko minulla ollenkaan oikeutta vaatia itselleni toveria? Voinko luvata hänelle mitään? Ja kenelle…? Kyllikki, Sinä tunnet minut siksi tarkoin, että tiedät ja arvaat mitä kaikkea tuohon yhteen sanaan sisältyy. Se ei ole ollut pieni eikä helppo kysymys.
Nyt minä luulisin kuitenkin olevani siitä omasta puolestani täysin selvillä. Siksi kysyn: uskaltaisitko Sinä vielä kerran lähteä minun kanssani vesille—ei joen yli, vaan sille uintiretkelle, jonka päätä ei näy? En voi taata että pääsemme koskaan onnellisesti rantaan, voin ainoastaan luvata, että jos Sinun kätesi on vielä vapaa ja Sinä sen vapaasti ja luottavasti minulle ojennat, niin en minäkään ole siitä koskaan hellittävä—kävi miten kävi.