»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas lautaset.
»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.
Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.
»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»
»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin—minä en tiedä miksi äiti oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»
»Vaan jospa…» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen huulensa.
»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»
»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.
»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä? Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä kukaan tietäisi mitään.»
»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»