»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on tällaista. Se on niin kummallista—tiedätkö, minä tahtoisin…»
»Mitä sinä tahtoisit? Sano!»
»Puristaa sinut kuoliaaksi—tällälailla!»
»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla—nyt, tähän paikkaan!»
»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin—yhteen ainoaan loppumattomaan suudelmaan.»
Hämärä räpäytti silmiään—ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.
Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.
Ja taasen uudelleen, selvemmin—niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.
Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen käteensä.
Ja nyt jo aivan selvästi—askeleita, jotka lähenivät. Raskaita, viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai epäilisi astuakko eteenpäin vai palata.