»Anteeksi, jos tuntui oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen. »Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi soitettu, enää koskaan soiteta.—Hyvää yötä!»
Joukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi keksinytkään!
Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana: niin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle—on minun tyttäreni yhden viulun arvoinen!
Morsian yksin seisoi kalpeana—niinkuin taasen olisi ollut kesäinen sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka rinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan lieska.
26. MORSIUSKAMARI
Morsiuskamarissa pienet lemmettäret leijailivat—hilpeinä, vallattoman veitikkamaisina.
»Hei!» huudahti muuan. »Minä se olen ensimäinen. Ensimäinen tervehdys minun, lentomuisku minun!»
»Entäs minä?»
»Ja minä…?»
He alkoivat puhua kaikki yhtaikaa.