»No no, kuulkaa nyt hiukan minuakin! Miltäs tämä minun onnitteluni kuuluu? Se pitäisi olla hienoa, vai?»
»Tui-tui!» visersi pienin kaikista lemmettäristä, joka oli toisten intoillessa pujahtanut salaa morsiusvuoteelle peitteen reunan alle, ja kurkisti sieltä veitikkamaisesti valkean lakanan laskoksesta. »Tui-tui—mitenkäs minun luulette heitä onnittelevan…?»
»Rasavilli!» huudahtivat toiset puolittain leikillä, puolittain tosissaan, sillä tuo oli jo kaikkienkin mielestä liian rohkeata. Ja he pyrähtivät kuin mehiläisparvi pienintä vekkulia vallattomuudestaan kurittamaan.
Mutta pienin lehahti lentoon ja piilottausi piirongin taakse—toiset jälessä.
»Hiljaa!» huudahti äkkiä joku joukosta. »Nyt se taisi vihdoinkin tanssi loppua!» Oltiin hetkinen äänettä.
»Niin loppui—nyt ne tulevat!»
Kukin riensi paikalleen, punottavin poskin ja sykkivin sydämin.
Viereisestä kamarista kuului läheneviä askeleita. Kaikkien silmät tähtäsivät oveen.
Sisään astui mies, jonka silmissä lieskui synkkä tuli—häntä seurasi kalpea morsian.
Tervehyttäjän käsi vaipui alas, hymy jähmettyi silmissä ja onnittelut jäätyivät huulille—lemmettäret hiipivät väristen seinäviertä ovelle.