»On. Kyllä minä olen puhdas, mutta sinä—oletko sinä oikeutettu puhdasta vaatimaan…?»
»Olenko minä oikeu…?» kuohahti Olavi, mutta lause jäi kesken ja hän vaipui takaisin sohvalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja ummisti silmänsä kuin pahaa näkyä torjuen.
»Sinulle olisi ollut oikein», jatkoi Kyllikki, »jos asia olisi ollut niinkuin luulit—niin olisi pitänyt olla! Ja sinä tiesit sen itse, siksi sinä raivosit ja uhkasit tappaa.»
Hän oli hetken vaiti, katsellen sohvalla voihkivaa Olavia.
»Niin, puhdasta, se on oikein että pidätte siitä vaatimuksesta kiinni. Mutta oletko sinä kertaakaan tänä iltana ajatellut mitä minä saan—minä, joka olen puhdas?»
»Älä kiduta minua!» valitti Olavi käsiään väännellen. »Kyllä minä sen ymmärrän, ja kyllä minä olen sinuakin ajatellut—oh, oh!»
»Niin oletkin … joskus. Siitä oli sinun kirjeessäsi, pari sanaa vain, mutta syvästi. Minä ymmärsin sen anteeksipyynnöksi, ja voin ottaa kaiken vastaan semmoisenaan, sillä minä ajattelin silloin enemmän muita kuin itseäni. Mutta tänä iltana…»
»Voi Jumala tätä kurjuutta—kaikki on mennyttä!» vaikeroi Olavi itkunsekaisen hermostuneella äänellä ja alkaen taasen tukkaansa repiä. »Tätä iltaa, tätä iltaa, joka on ollut minun kauniin unelmani, jota minä olen odottanut kuin suurta sovintopäivää. Kaikki on sirpaleina: kruunut ja hunnut, toiveet ja unelmat—minun hääyöni, minun hääyöni… sitä ei minulle annettukaan!»
Hän heittäytyi tuskissaan sohvan päänojan yli suulleen ja ratkesi raivoisiin nyyhkytyksiin.
»Sinun hääyösi?» sanoi Kyllikki värähtelevällä äänellä. »Eikö sinulla jo ole ollut hääyösi…? Mutta minun hääyöni»—hänen äänensä petti—»sitä ei ole ollut, eikä sitä tule koskaan…!»