»Olavi!» sanoi Kyllikki vihdoin, hellittäen puristuksestaan. »Kun sinä pyysit minua omaksesi, niin sanoit ettet pyydä minua kanssasi onnea jakamaan, vaan kärsimään ja ponnistelemaan.»
»Se oli silloin», valitti Olavi, »mutta silloin minä kuitenkin toivoin onnea.»
»Vaan se tarkotti juuri tätä iltaa—tämä on meidän ensimäinen kärsimyksemme.»
»Johon kaikki särkyi … kaikki, kaikki!»
»Ei kaikki, ainoastaan hääyömme onni—kaikki muu on jälellä.»
»Ei ei, älä koeta pettää itseäsi ja minua. Ja mitä minä itsestäni! Minä olen osani ansainnut, mutta sinä, jonka täytyy…»
»Ei sanaakaan siitä enää, Olavi», keskeytti Kyllikki, »ei nyt eikä vasta! Minä olen sen jo unohtanut…»
»Kaikkiko…?»
»Kaikki—sinun tähtesi kaikki, Olavi!» sanoi hän lämpimästi. »Ei ihminen saa aina kaikkea, mitä toivoo, ja jos me emme voineet olla hääyönämme sulhanen ja morsian, niin voimme olla ainakin tovereita.»
»Onnettomuustovereita…!» huokasi Olavi raskaasti, ja he puristautuivat yhteen niinkuin kaksi orpoa, rikkirevittyä sielua, jotka voivat turvautua ainoastaan toisiinsa.