»Olavi!» kuiskasi Kyllikki hetkisen päästä. »Meidän täytyy mennä jo levolle, sinä olet niin väsynyt.»
Heidän katseensa lennähtivät yhtaikaa valkoiseen morsiusvuoteeseen ja sitte säikähtyneinä toisiinsa. Ja he lukivat toistensa silmistä kuin kirjasta, mitä kummankin sielussa sinä silmänräpäyksenä liikkui.
»Emmekö voi levätä tätä lyhyttä aamuhetkeä tällä sohvalla?» kysyi
Kyllikki väräjävin äänin.
Olavi tarttui hänen käteensä ja painoi sen sanaakaan sanomatta huulilleen.
Kun Kyllikki nousi, mennäkseen tyynyjä ottamaan, sattui hänen katseensa pöytään. Hän meni sen eteen ja otti Olavilta salassa jotakin, meni sitte piirongin luo ja sulki avoimen laatikon. Olavin kiitollinen katse saattoi häntä vuoteen luo.
Mutta kun hän otti esiin kaksi valkeanhohtavaa tyynyä, joiden pitseihin onnellinen morsian oli niitä kuntoon laitellessaan painanut sykkivin sydämin kaihon ja riemun suudelmia ja niiden rypytettyihin nauhoihin kuumien huulten salaisia tervehdyksiä, niin hänen hartiansa alkoivat värähdellä ja hän jäi selin paikoilleen, puuhaten kiihkeästi nauhain kera, ikäänkuin jotain olisi epäkunnossa.
Olavin silmäluomet alkoivat räpähdellä ja niiden väliin tulvahtivat kuumat vedet. Hän nousi ja hiipi varpasillaan Kyllikin taakse.
»Kyllikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä, kääntäen hänet hartioista hiljaa puoleensa. »Kaikkiko…?»
»Kaikki!» vastasi Kyllikki kyynelten läpi säteilevin silmin, kietoen kätensä Olavin kaulaan. »Anna minulle anteeksi lapsellisuuteni.»
Ja Olavi sulki, kuumain kyynelten yhä tipahdellessa, hänet kiitollisena ja riemullisena syliinsä——.