»Älä sammuta vielä tulia, Olavi—annetaan niiden palaa koko yö», pyysi
Kyllikki, joka lepäsi jo sohvalla.
Olavi nyökäytti päätään, ja laskeutui hänkin sohvalle—jalat sen jatkoksi asetetulle tuolille ojennettuina ja päätään Kyllikin syliin nojaten.
»Anna minulle kätesi!» pyysi hän ojentaen toisen kätensä päänsä yli
Kyllikkiä kohti.
Kaksi himmeästi sädehtivää silmäparia alkoi kuiskailla toisilleen kuin kaksi yksinäistä tähteä puolipimeällä syystaivaalla, maan huokaillessa öisen hämärän peitossa.
IV
27. UNISSAKÄVIJÄ
Hän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.
Sillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa.
Levoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana, mutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen verran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta kurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla harjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu niiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset lastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee, kavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka hiipii öisillä retkillään.
Olavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa—lähes siitä pitäin, kun
Kyllikki hänen toverikseen liittyi.