Kului hetkinen.
Olavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin hiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas. Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan—yhä hymyillen ja etäisyyteen katsellen—kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen.
»Oma tyttö!» kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja etsien hänen huuliaan.
Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin, mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen.
Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana.
Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa. Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä kasvoi—kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne.
Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis.
Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää.
Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle.
Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa.
Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui sanattomana selvyytenä heidän katseissaan.