Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen.
Se lamasi voiman ja hyyti veren.
Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen.
»Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!» vaikeroi hän kuin pieni lapsi.
Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua tuosta kauhun lumouksesta.
»Kyllikki…?» pyysi hän rukoillen.
Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei tiedä mikä hän on.
»Kyllikki-rukka…» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan enempää esiin—niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.
Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin.
»Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva», puhui hän vavahtelevalla äänellä. »Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet hallussani—vaan minä en voinutkaan…» Hän ratkesi jälleen nyyhkytyksiin.