Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu—se, joka hiipi kuin kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.
Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista petoselämää he olivat eläneet—luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston toivottomuus ammotti kaikkialta.
»Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta … ja nyt minä ymmärrän syyn—minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!»
Hän rupesi ääneensä valittamaan.
Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen—arkaan, kivusta värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää. Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy—nyt sen ymmärsi tuo toinenkin! Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan.
Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä huomasi.
Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen tunnetta.
»Olavi, Olavi rakas!» sanoi hän tarttuen hänen käteensä. »Mitä minä olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä hyvin minun … ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.»
Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset kulkivat hänen lävitsensä.
Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska.