»Älä ole niin surullinen, Olavi!» sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. »Kuinka minä olinkaan sellainen—niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs…»
»Ei», sanoi Olavi. »Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun omatuntoni—muuten sinä et oikea toveri olisikaan.»
»Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa, joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella—yhdessä, kuuletko sinä Olavi: yhdessä!»
Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Ymmärräthän sinä?» puhui hän kuohuvalla äänellä. »Se tuli siitä, kun minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun … kuuletko sinä Olavi, minun, minun!—Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!»
Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa lämpenevän.
»Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!» sanoi hän kimaltelevin silmin. »Sinä olet minulle kaikki kaikessa—ilman sinua minä hukun. Kunpa minä vaan tietäisin yhden asian?»
»Minkä…? Sano se, Olavi!»
»Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun—siihen että minä tahdon olla ainoastaan sinun.»
»Luotanhan minä!» puhui Kyllikki. »Minähän tiedän että me tarkotamme samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut—kokonaan … niinkuin silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit…! Ja minä saan sinut—kokonaan … ja—kuuletko Olavi—silloin minä saan senkin… sen, jota ilman minä en voi elää…!»