»Vai niin… Milloinkas pitäisi palata?»
»En minä vaan tiedä.—Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi sisään … isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt tuvassa.
Olavi nousi portaita ylös.
Hän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori, solakka, vaalea nainen.
»Hyvää päi…!» tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi sinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi.
Vaalea nainen pysähtyi hänkin—huulet liikahtivat, mutta ääntä ei kuulunut.
He katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina.
Välähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta —silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa.
Naisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi vieraan luo.
»Päivää, Olavi!» sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan estää ääntään värähtelemästä. »Ole tervetullut … ja käy istumaan!»