Mutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon huikaisema.
»Sinä varmaankin ihmettelet … tavatessasi minut täällä», alotti nainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja kasvoilla kuvastui syvä hämi. »Minä olen ollut täällä jo neljä vuotta…» Hän vaikeni, katsoen ujosti alas.
»Vai niin … vai niin kauvan…» Muuta ei Olavi saanut sanotuksi.
»Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani mitään—minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään että olet nykyisin täälläpäin…»
»En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte… täällä, näin kaukana…»
»Niin, kaukanahan tämä on!» tarttui nainen innokkaasti puheeseen, ilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. »Kaikki täällä on niin toisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja väliä… Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin, vaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä kotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä…»
»Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?» kysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä sävy.
»Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta hänkin jo…»
Samassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni miehenalku.
»Poju!» huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti ovellepäin. »Mitäs poju nyt—täällähän on vieraita—ja pojulla on likainen esiliina…»