»Poju vaan tulee!» vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä päättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan.
Olavi katsoi lapseen kuin aaveeseen.
Nainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä.
»Mene sitte … sedälle päivää sanomaan!» sopersi hän lopulta, tietämättä mihin hädissään turvautuisi.
Poika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin polveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa katselemaan.
Niinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä kenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta.
»Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?»
Väristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka ensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään.
»Kuinkas poju nyt sillälailla…?» ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo ja tarttui pojan käteen. »Poju menee tupaan—sedällä on äidille asiata—äiti tulee pian jälessä!»
Poika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä vieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän katseen———