* * * * *
Vieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan.
Se oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se todella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä keskellä päivää?
Alussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan toisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella.
Mutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen viima huoneen läpi—niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla oli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan.
Hän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran oli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata lapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut sellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan.
Nyt viskasi—nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he olivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.
Niinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä.
Ensin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli suurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia.
Sitte kolmenkertaisella tilillä—Olavin, miehensä ja Jumalan edessä, koko salaisuuden edessä.