Ei kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka tiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut siitä koskaan vihiä saavan.
Ja se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä:
»Annansilmä—?»
Hän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti, niinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja ikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa. Kuinka sitte hän ilmestyi—hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli suurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa … että hän halusi köyhän torpantytön tällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi ystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella rakastavansa.
Ei, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta!—Niinkuin hänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle.
Olaville hän sanoi ainoastaan:
»Minä rakastin häntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme … sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en ollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä … sitä silloista talvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.»
Olavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi tarkemmin miettimään.
Mutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti:
»Sinä sen tiedät … kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta minä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli painunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun mielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen kerran ja kannoin esikoistamme, niin … sinä Jumala tiedät kaikki, minun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun lapsi syntyi … etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen olevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin kauheasti.»