Lopun hän puhui miehelleen, kuiskaten:
»Se on ollut niin kauheata sinun tähtesi—sinun, joka olet niin hyvä ja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton, ja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen yksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun täytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä tietää.»
Hän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen.
»Sinä arvaat sanomatta», puhui hän taas hänelle, »kuinka äärettömästi minä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran äidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun rukoukseni kuultiin. Se on tyttö—isänsä kuva. Ja se antoi minulle jälleen rauhani ja onneni takaisin…»
Hän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään alkoi lientyä ja sulaa.
Ja hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin kanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä miettinyt—elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja… Oliko Olavikin niitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli tullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran yhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata päästä kokonaan eroon … erittäinkin naisen. Ja että se ensimäinen on niin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen keräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä ikäänkuin poltetaan ihmiseen…
Mutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina kokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa olisikaan mitään toisilleen sanomista—vain se yksi asia. Ja siihen hänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus:
»Sellaista se on—oleva ei tule olemattomaksi—eikä elämää voi kukaan paeta…»
Sitte puhui Olavi—ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui:
»Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät sinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät kerran, missä tahansa olemmekin—sen minä olen saanut viime aikoina kyllin kokea.»