»Oletko sinäkin…?» Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja lähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista, vuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta puolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta yhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin äärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana—lähellä entisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he olivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä.
Mitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut—puhuivatko he vielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi vihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä.
»Anteeksi…!» sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin siihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse heltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: »Anteeksi…!»
Hän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän itse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli välttämätöntä ja kaunista—niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös jollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin vapaat…
Yhden kohdan hän vielä muisti—aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut sisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin ajatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut.
»Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi … ja minä olen niin iloinen, että hän on sellainen. Sellaisen sinä tarvitsit … ei kuka tahansa olisi kyennyt sille sijalle…»
Sanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan? Sekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi, jokainoan sanan—hän näki sen hänen silmistään.
Sitte Olavi läksi—niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä——.
30. TOIVIORETKI
Vieraita tulee!
Oho! Mistäs sen tietää?
Kasi pankolla istuu, silmiään pesee.