Mutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin kirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä harvakseen naksaa.
Vakaisia vieraita tulee!
Mistäpä sen tietää?
Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee.
Kasi usein kasvojaan pesee—Suon-
rannassa harvoin vieraita käypi!
Olavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeat
Kyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona.
Vieraita, vieraita tulee!
Älä tyhjää!
Askeleet jo porstuassa poukaa!!
Ovi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä työstään nostaa.
Se tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä, kevyt hattu keimeästi kallellaan—suupielissä ivansekainen hymy.
Hän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä.
»Päivää!» virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu nopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä.
Olavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän—niinkuin tuntisi, eikä tuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea.
»Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne—omaasi» Hän hymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: »Vai oletko nähnyt niin paljon pihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä enää toisistaan erottaa…?»