Lapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin paidanhihat.
Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy sohvalle huolettomaan asentoon:
»No niin, tässä sitä nyt ollaan—ja töllistellään! Ei sitä aina näin töllistelty, vai kuinka…?»
Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo.
»Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy.
»Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita.
Nainen huomaa sen ja suoristautuu.
»Se on hyvä se!» huudahtaa hän kuin uhmaten. »Hänen kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä, vain sinulle minulla on asiata.—Ja eikö lie parasta hänellekin … tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen vieras.»
Se oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä.
Olavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä, joka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi, joita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta hillitse kielesi Kyllikkiin nähden—silloin nainen jo jatkaa: