»No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua katsomaan—pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas … rakkaudesta, ehkä minäkin jo osaan siitä jotain pakista!»
Niinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään naisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton naurunsa.
Mutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru.
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette—nyt kun minä teidät tunnen!» huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan. »Eläimiä kaikki tyyni—ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita, toiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa——
»Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran sileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi… Kuuletko nyt!»—Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen.—»Minä halveksin teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän elukkajoukkoonne kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne—sinun päästäsi kaikkein ensimäiseksi!»
Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin edessään seisoisi raivotar eikä ihminen.
»Teidän rakkautenne!» hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle. »Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia—siihen te puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että eläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte? Itseänne, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia, joiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet—sitä yhtä ja samaa te kaikki tähtäätte!»
Hän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään puuttua puolustautumaan—tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan, mahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta.
»Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua ulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte? Ruumista! Ja mitä vielä? Ruumista—hyi! Kyllä te silloin olette makeita, mutta sitte … te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa nukkua…!»
Hän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti, ikäänkuin odottaen.