»Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa? Niin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' … 'yhden vaimon mies'—täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'! Avioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne luoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli—ja hypitte kun sopii! Entäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me muutkin—teidän——!»
Tumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: »Sinä olet…»
… »Raaka—sen minä itsekkin tiedän!» keskeytti toinen. »Mutta en koskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto sellaisille heittiöille—ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole ehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne … että rakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa ruokarahat—Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia! Miltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet—kulkurikoiraltako?»
Olavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan kiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori, lapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea letti hartioilla ja——
»Älä ollenkaan!» huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. »Kyllä minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet itseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi ja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan—jälellä on vain hapan marja! Etkö muka ymmärrä…? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja vaikka mitä—sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko minä sinulle kerran mitä me itse olemme—me itse, ymmärrätkö?»
Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää.
»Me olemme naisia—ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä hyvät että huonot—ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja, vaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja rakkautta. Mutta kuinka…? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa minulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden kanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista—vastaa, mutta älä valehtele!»
»Ei … se minun täytyy rehellisesti tunnustaa», sokeltaa Olavi liikutettuna.
»Se on hyvä, että olet edes rehellinen!—Ja siinä se on se juopa, joka meidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin voimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse tahtoisimme, sitä me emme teiltä saa—me saamme vain humalaa ja kohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me yhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes huomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään inhottaa…»
Olavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja saanut vain välillä hengähtää—raippa oli yhä koholla.