Sitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi kylminä hikihauleina hänen iholleen.
»Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä kaikista…? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et notkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja sinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin—jäännöksiä, kuluneita repaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.»——
Hän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan sisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet valahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta tykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän.
Hän vähällä tyrmistyi.
Taas jysäys—sama kaamea tyhjyydentunne—hetkisen päästä sydämen hätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi kiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä—sitte seisaus … seisoo… seisoo … joko kokonaan lakkasi…? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä tuskanhiki pursuaa otsalle.—Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain sykyttää yhtenä tyrskynä.
Hän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia askeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän rauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne—hän pelkää kaatuvansa ja istuutuu.
»Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan…? Ja tulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja sinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme? Kyllähän minä sinut oikeastaan tunnen—olenhan minä jo ennenkin nähnyt sinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.»——
»Sinulla näyttää olevan paksu kirja!—Siitäkö asiasta ensiksi…? Tietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut … eikös se olekkin päätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin—äiti puhui jotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?»
»Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan takaisinpäin—polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen, tietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea saarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä—siinä tapauksessa sinä saisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää niinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja helvetin pelosta askeltakaan ottamatta—mehän kuitenkin saamme kaikki katuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan toisella puolella teot ja toisella seuraukset, ja sinä näytät missä yhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme, niin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun tilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.»——
Hän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. »Sinä avaat kirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en ymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun tekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen sattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne…?»