'Seurauksia!' sanot sinä.
»Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo käsitän—ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne, äärettömiin…?»
'Seurauksia!' sanot sinä taasen—'muihin!'
Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan.
»Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista paljoutta… Vedätkö sinä aina viivan?»—'Vedät!'
»Kaikestako…?»
'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!'
»Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?»
'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein ratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja—katso…!'
»Ei, ei … sule kirjasi … minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun tilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä! Minä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä nauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta tarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan huutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun tielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun eteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään semmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja, joita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja hänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat ilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet tahtonut!»