Hän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa pelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen jysäyttäisi—ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys——
Tuvan ovi aukeni.
»Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun… Mutta hyvä jumala, mikä sinun on…? Sinähän olet kuin…»
Kyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen.
Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti:
»Älä nyt tuollalailla … ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään. Minä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia … se on suvussa, minä olen sitä ennenkin tuntenut … pian se ohi menee.»
Kyllikki katseli häntä pitkään. »Olavi…?» sanoi hän vakavasti.
»Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!» hätäili Olavi.
»Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinulla on jotakin—on ollut jo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole tahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt…»
»Ja jos minulla olisikin jotain pientä», puhui Olavi tuskaisena, »niin ymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.»