»Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista…?»
Olavi oli hetkisen vaiti.
»Miksei—sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.»
»Ei—ei varsinkaan sellaista!» vastasi Kyllikki lämpimästi.
Hän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn.
»Sinä olet väsynyt, Olavi—sinun täytyy paneutua lepäämään!» sanoi hän, asettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin hellänpakottavasti pitkälleen.
»Ja sitte sinä kerrot kaikki … tunnethan sinä minut…!»
Hän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen kalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki.
Kului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä.
»Tunnenhan minä sinut», sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin käteen.———