Sitte minun täytyy kertoa Sinulle jotakin, jonka mieluummin jättäisin—mutta meidän välillämmehän ei saa olla mitään salaista, ei edes ajatuksia. Kyllikki! Minua on alkanut taasen levottomuus ahdistaa, heti siitä pitäin kun Sinä läksit—niinkuin minä en voisikaan olla levollinen muualla kuin Sinun läheisyydessäsi. En, näet, ole voinut kokonaan vapautua siitä tunteesta, ettei kaikki ole vielä tullut, vaan että sitä on yhä tulossa ja että se nyt vain odottaa sopivaa hetkeä. Koeta minua ymmärtää! Sinä tiedät miten kauheasti minä kärsin niinä kahtena vuotena, jolloin elämä kielsi meiltä sen, minkä se antaa mierolaisellekin. Ja Sinä tiedät että minä olen ollut miltei ilosta hullu sen jälkeen, kun meidän rukouksemme kuultiin. Mutta nyt, kun me vain laskemme päiviä milloin tuo riemu meille täydellisenä julistetaan, nyt minut taasen valtaa ahdistus. Kaikki kyllä suoriutuu hyvin, siitä olen varma—siksi terve ja elonvoimainen Sinä olet. Mutta kostonjumala, näkymätön käsi, joka voisi juuri ilon hetkenä kirjottaa 'mene tekelinsä'! Jospa se odotettu olisikin … voi, kuinka kauhealta se tuntuu … epäluoma, sielun tai ruumiin puolesta…? Mitä minä siihen voisin? Painaa pääni vaieten alas ja tunnustaa, että kohtalo on minut yllättänyt. Sinä et voi käsittää millaisessa hädässä minä olin täällä eilen illalla yksinäni. Minä huusin ja rukoilin ettei Sinua ja häntä, teitä syyttömiä, rangaistaisi minun tähteni, vaan että se kohtaisi minua yksin—ellei se jo riitä, mitä tähän saakka olen kärsinyt. Sattui vielä niin, että tikka ilmautui ulkorakennuksen nurkkaan, aivan ikkunani alle, ja koputteli kummia koputuksiaan. Ja vähän ajan päästä alkoi harakka räkättää katolla kuin ilkkuva paholainen. Se jo melkein selkää karmi. Sinä varmaan naurat, että minä olen tällainen raukka. Mutta tässähän voisi olla joku niitä elämän salaperäisiä lankoja, joita minä olen jo muutamia nähnyt—minähän olin niin murtunutkin siihen aikaan. Nyt, kun luin kirjeesi, olen taas levollisempi, mutta kokonaan minä en voi tuota ajatusta karkottaa, ennenkun olen omin silmin nähnyt.—Anna anteeksi että minä tämmöistä kirjotan, mutta minun täytyi saada puhua tästä Sinun kanssasi. Ja minä tiedän ettei se vaikuta Sinuun mitään.
On minulla sentään ollut iloakin! Olen laittanut vähän Sinun kamariasi—teidän kamarianne. Saat sitte nähdä, mutta en malta kuitenkaan olla jo jotain kertomatta. Olen pannut lattialle… korkkimaton, sillä siinä huoneessa, missä te olette, ei saa olla vetoa. Mutta kun sain sen kiinnitetyksi, niin minun tuli melkein paha ollani. Se on tosin halpa, mutta se on kuitenkin korkkimatto, ja on paljo lapsia, joiden varpaita huurre tavottelee hataran lattian raoista. Olisi tehnyt mieleni riisua se heti sinä hetkenä. Ja kuitenkin: mikä olisi hänelle liikaa? Kaksi mattoa päällekkäin minä tahtoisin naulata!
Hyviä uutisia! Peräkorven tietä jo laitetaan.—Ja sitte huonoja, perin huonoja! Tiedätkö mitä? Suoasiasta uhkaa tulla oikea räme—nyt kun kaikki vihdoinkin on selvillä ja pitäisi vaan työhön ryhtyä. Erimielisyyttä ja pikkumaisuutta, oikeaa talonpojan härkäpäisyyttä— Tapolan Antti tietysti etunenässä. Sellaisia miehiä, tekisi mieli iskeä nyrkillä kalloon! Ja minä olenkin iskenyt! Ollut kuin Mooses Sinain juurella, jylissyt ja pauhannut ja iskenyt raukkamaisuuden kultaisia vasikoita murskaksi. Sen täytyy mennä läpi, vaikka maa halkeisi! Minä isken yksinäni sen mutaiseen rintaan, ellen saa muita seuraamaan. Ei heitä nyt enää monta olekkaan—huomenna on taas kokous.
Ja sitte vasta minä iskenkin, kun te olette kotona! Kunpa hänestä vaan tulisi sellainen, että me voisimme kerran yhdessä suolla iskeä. Miksen minä osaa lentää? Tähän paikkaan minä jättäisin nämä vaivaiset paperit!
Elä terveenä ja reippaana, kaikki hyvät henget Sinua ja häntä suojelkoot!
Se joka odottaa.
Kirjota pian—heti!
* * * * *
Syyskuun 8 p:nä 1900.
Sinä!