Sitte taas tupaan. Hellalla soitti kiehuva kahvipannu hiljaista, mutta riemukasta säveltä. Takan edessä oli aimo sylys valkoisia männynpilkkeitä.
Olavi nosti pannun tulelta, kaatoi kuppiin selvityskahvin ja sen takaisin pannuun. Pisti sitte kätensä taskuihin ja alkoi astua edestakaisin huoneessa, hymyillen ja hiljaa vihellellen.
»Mitähän hän nyt tuumii, kun en minä olekkaan itse asemalla vastassa?
No, kyllä hän arvaa ja ymmärtää…»
Sitte hän taasen riensi hellan luo, kaatoi kahvia kuppiin ja maistoi:
»Se on hyvää—se on varma!»
Hän otti pienen pyyherievun. Pyyhki pannun tarkoin, nosti sen hellansyrjalle ja vilkasi levottomasti kelloon:
»Nyt niiden pitäisi olla Aittamäessä, tai ainakin Simolan kohdalla…»
Sitte hän kiiruhti astiakaapin luo. Levitti tarjottimelle valkoisen liinan, asetti kahvikupit, kerma- ja sokeriastiat ja kantoi valmiiksi varatun tarjottimen pöydälle:
»Hyvältä näyttää!»
Ja hän vilkasi taasen levottomasti kelloon: