Tulijat jo lähenivät veräjää. Olavi riensi kuin tuuli lakittomin päin portaita alas.
»Terve tuloa!» huusi hän jo kaukaa riemuiten.
»Terveisiä!» kuului Kyllikin pehmeä, värähtävä ääni säteilevän silmäparin alta.
»Anna minulle, anna minulle!» huusi Olavi ojentaen kätensä Kyllikkiä kohti.
Kyllikki ojensi hänelle hymyillen villapeitteisiin kiedotun kääryn.
Olavin kädet vapisivat, kun hän tunsi sen käsivarsillaan.
»Auttakaa te, Antti, kärryiltä alas! Ja tulkaa sitte illemmalla uudelleen, en käske nyt edes sisään … tässä kiireessä», puheli Olavi hätäisesti.
Mies hymyili, Kyllikki hymyili.
Mutta Olavi ei heidän hymyään huomannut, vaan riensi kääryineen jo rakennusta kohti. Muutaman askeleen päästä hän kuitenkin pysähtyi ja raotti toisella kädellään päällimäistä peitettä. Häntä vastaan pilkistivät pienet punervat kasvot ja niiden keskeltä kaksi kirkasta silmää.
Olavin rinnassa sykähti sellainen ilon värähdys, että hänen täytyi puristaa kääryä rintaansa vasten, muuten se olisi pudonnut. Hän peitti kiireesti avaamansa aukon ja riensi miltei juoksujalassa sisään.