Kyllikki katseli hänen touhuaan hiljaisesti sädehtivin silmin.
Kun hän sitte astui jälessä sisään, jäi hän iloisesti hämmästyneenä ovipieleen seisomaan. Takkavalkean ystävällinen tervehdys, pieni vuode, josta hänellä ei ollut aavistustakaan, sen rinnalla syliään tarjoova tuvan sohva, kahvitarjotin pöydällä—hän näki ne kaikki yhdellä silmäyksellä.
Mutta Olavi puuhaili vuoteen yli kumartuneena.
»Saahan näitä avata?» kysyi hän irrotellen nopeasti lukkoneuloja.
»Saa, saa!» nauroi Kyllikki, ruveten päällysvaatteitaan riisumaan.
Olavi oli saanut pienoisen peitteistään kirvotetuksi. Hän kohotteli sen pieniä, kapalokääreestä vapaita käsivarsia, kuin nuorta sotilaan alkua tarkastellen. Nosti sitte hänet pystyyn: »Pitkä poika!» Käänsi syrjittäin: »Suora kuin sotamies!» Katseli kauvan hänen kirkkaisiin, älykkäisiin silmiinsä ja kasvoihin, joissa luuli huomaavansa hienoja, hyvää ennustavia piirteitä. »Voi sinua, sinä kullanpala!» huudahti hän ihastuneena, kohottaen pienoisen ilmaan ja suudellen häntä kevyesti otsalle.
Nuori tulokas ei ääntä päästänyt, katseli vain kuin tarkastettava tarkastajaansa.
Olavi oli asettanut hänet jälleen pitkälleen vuoteelle: »Eikö sulla ääntä olekkaan, etkö sinä nauraa osaa?»
Hän rupesi silmillään kujeilemaan. Hän alkoi huulillaan sirkutella ja sihitellä kuin pientä arkaa linnunpoikaa maanitellen—ei hän sellaista ollut koskaan nähnyt, se vaan tuli itsestään. »Naurat, naurat, jo naurat! Sillälailla, sillälailla!»
Kyllikki oli tullut hänen taakseen ja jäänyt sohvanselkämykseen nojaten heitä molempia hymyillen katselemaan.