»Entäs ne kädet … suomiehen kädet…? Puhuikohan se äiti totta?—Totta, totta! Sellaiset kourat! Oikea suomyyrä!» Hän suuteli riemuiten pieniä kätösiä.
»Mutta lapsi kulta, millaiset kynnet sinulla on…? Äiti on varmaan säästänyt sen ilon isälle…»
Hän juoksi Kyllikin ompelukorin luo ja palasi pienet sakset kädessä:
»Isä leikkaa, isä leikkaa!»
Hän laskeusi polvilleen vuoteen viereen:
»Älä pelkää … hiljaa, oikein hiljaa ja sievästi! Noin! Ei isä niin kovakourainen ole, ei ei, vaikka on suuri!» Hän leikkasi ja suuteli tuon tuostakin pieniä sormia.
Poika hymyili. Kyllikki yhä sohvanselustimeen nojasi ja yhä lämpimämmin hymyili.
»Kas niin, nyt se on tehty! Sellainen poika—sellainen poika, Kyllikki!» huudahti hän kääntyen ympäri.
»Mutta hyvänen aika, Kyllikki! Sielläkö sinä seisot…? Millainen hupsu minä olen, kun olen sinut sillä lailla unohtanut! Tervetuloa, Kyllikki! Tuhannesti tervetuloa!»
Hän sulki Kyllikin syliinsä: »Kuinka reipas ja vihanta sinä olet!
Nuortunuthan sinä vaan olet! Kiitos sinulle kaikesta … äiti!»
»Kiitos itsellesi!» vastasi Kyllikki liikutettuna, valkoista vuodetta katseillaan hyväillen.