Kyllikki laski lapsen vuoteeseen, sovitteli tyynyä mukavammasti ja veti peitteen päälle, niin että ainoastaan pienet kasvot rusottivat valkoisella päänalusella.
»Miten paljo ihmiselle onkaan uskottu, kun hänelle on uskottu pieni elämä hoidettavaksi», sanoi Olavi väräjävällä äänellä, kun he olivat istuutuneet sohvaan. »Se on niin suurta, että sitä tuskin uskoo mahdolliseksi.»
»Ja kuitenkin se niin on», vastasi Kyllikki. »Tiedätkö, mitä minä luulen? Että anteeksianto ja sovitus ovat elämässä paljoa, paljoa voimakkaammat kuin kosto.»
Olavi nyökäytti päätään ja puristi hiljaa hänen kättään.?
Sitte hän alkoi taasen katsella pieniä rusottavia kasvoja valkoisella päänalusella. Ja hänen omille kasvoilleen kohosi vähitellen vakava, miltei synkkä ilme.
»Olavi!» sanoi Kyllikki hiljaa, ottaen hänen kädestään. »Sanotko minulle, mitä sinä nyt juuri ajattelet?»
Olavi ei vastannut heti.
»Ei, älä sanokkaan—kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi sitä nyt ajattelisimme. Ja … onhan hänellä ainakin vanhemmat, jotka ovat kokeneet yhtä ja toista—ehkei hänen tarvitse astua kaikkia meidän jälkiämme…»
»Sitä juuri minä ajattelin», vastasi Olavi.
Kumpikaan ei jatkanut. Vain lämpimät ajatukset kiersivät kuin vartioiden pientä valkoista vuodetta.