»Katso!» huudahti Kyllikki hetkisen päästä. »Hän on nukahtanut—kuinka suloinen hän on!»
Niinkuin lämmin päiväpaiste olisi levännyt huoneessa—kaikkialla, jokainoassa loukossa.
»Olavi?» sanoi Kyllikki, katsahtaen merkitsevästi kamarin oveen ja nousten seisoalleen.
Olavin kasvot ilostuivat ja he hiipivät varpaillaan kamaria kohti. Olavi avasi oven ja Kyllikki seisoi kauvan kynnyksellä katsellen huonetta, joka vaaleine tapetteineen näytti entistä suuremmalta ja valoisammalta.
Hän kääntyi ympäri ja tarttui Olavin käteen—riemuitsevat silmät kertoivat mitä hän tunsi ja ajatteli.
Olavi kiersi toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja hänen silmissään näkyi sellainen ilme, kuin hän olisi äkkiä muistanut jotakin.
»Olenhan minä sinulle kertonut», puheli hän kuin haaveillen, kävellen Kyllikin kera tupaan, »kuinka Sisar-Maiju kerran kävi minua kotiin kutsumassa, silloin kun minä vielä olin maailmalla?»
»Olet, olet—se oli niin kaunista, etten minä sitä ikänä unohda!»
»Ja kuinka me sitte tulimme, ja kuinka me alotimme——
He olivat saapuneet peräikkunan luo.