Harmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan poskistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku raaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa?
Ja samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne—hän ei oikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi kaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös, ikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin.
»Minne nyt?» jyrähti peräpenkiltä.
»Pellolle!»
»Vai pellolle—?» Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata häntä kaulukseen. »Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat—ja paikalla! Sitäkö sinä aijot?»
Nuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja tuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt tuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen täytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja salaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja vastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti:
»En! Minä aijon naida hänet!»
Ukon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan silmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi.
»Naida?» ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken väärin kuullut.
»Niin!» tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin.