»Tiedän!» kuului ovenpuolelta. »Minä lähden paikalla!» Äiti väänsi tuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin ja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi ajatusviivaksi.
Könniläinen seinällä korotti taasen äänensä.
»Minä tarkotin sinusta jotakin», puhui kylmä ääni perältä.
»Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka päätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit parin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa, ja ne kirjat sinä näyt heittävän—piikaletukan sängynolkiin!»
Nuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska.
»Jätä sanomatta!» huusi isä. »Se on parasta!»
Sitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta kamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin.
»Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!» sanoi hän ylpeästi, ojentaen ottamansa poikaa kohti.
»Pankaa ne vaan takaisin!» kuului yhtä ylpeä vastaus. »Ei niillä eväillä pitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa», lisäsi hän olkansa yli, kääntyen syrjin tarjoojaan.
Isä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen.