»Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!» sanoi hän painokkaasti, pikemmin tyytyväisenä kuin harmistuneena.
Poika seisoi hetkisen mietteissään.
»Hyvästi, isä!»
Isä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen silmäkulmien alta.
Äiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse ulos käännettynä—ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita.
Nuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän katseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos.
Peräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta rinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja huulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän jänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen istumaan.
Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: »Olavi!»
»Äiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano enempää.»
Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä läpitunkevan katseen.