»Minun täytyy sanoa—siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai rakennatte.»—Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »Älä petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä—olkoon ihminen mitä säätyä tahansa!»
Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa sanaakaan.
»Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. »Älä unohda kotiasi—palaa kun…»
Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.
II
5. TUMMA TYTTÖ
Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja. »Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.
Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan, ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.
»Talonpojalla lämmin sänky ja pehmeä pumpulipeitto; tukkipojalla turvetuutu ja taivaan kasteesta peitto. Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais, vaikka saataisi sata markkaa; kun tukkipojan rinnalla se talonmies on parka!»
Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.