Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.
Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.
»Missä se oikein on?»
»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä vasten!»
»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»
Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.
»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle, koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.
Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta pois.
»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»
»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa—jos sen hyvinkin voisi lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.